Kesäni Kesätiimissä

Kesää voi viettää monella eri tapaa.
Joku voi olla kesätöissä jäätelökioskilla, joku voi opiskella kesäopintoja tai joku voi vain saada yöseuraa Kirkkopuiston puluista. Itselläni ei ihan noissa piireissä kesä sujunut, vaikka kadulla hengasinkin kahden loistotyypin kanssa ja häiritsin ihmisiä kyselemällä heiltä syvällisiä kysymyksiä.

Miksi tein noin, saatat kysyä. No, teimme kahden kaverini kanssa pienen ja useitakin tahoja ilahduttavan tempauksen kyselemällä Kompassilla ihmisiltä, mikä teki heidät onnelliseksi juuri sillä hetkellä. Saattaa kuulostaa hieman ahdistavalta ja oudolta, mutta näin me tehtiin. Päädyimme kehittämään tempausta porukalla, päästyämme viideksi viikoksi pilottikokeiluun Music Against Drugs ry:lle. Pilottikokeilua kutsuttiin Kesätiimiksi, joka kesti vain viisi viikkoa kesästä, heinäkuun toiselta viikolta elokuun toiselle puoleen väliin. Jakso oli lyhyt mutta ytimekäs, työntäyteinen mutta innostava ja viihdyttävä.

Itse päädyin Music Against Drugs ry:lle erään onnenkantamoisen kautta. Viime keväänä huhtikuun paikkeilla, etsin itselleni harjoittelupaikkaa, sillä olen opiskelijana korkeakoulussa. En rehellisyyden nimissä edes tiennyt, millaista paikkaa etsisin, Googletin vain kaikkia mahdollisia Jyväskylän alueen nuorisotoimintaa järjestäviä tahoja. Vahingossa löysin Music Against Drugs ry:n nettisivut, ja sillä puhuttiin jostain Ink-tiimistä. Ensi ajatus Ink-tiimistä oli hieman hämmentynyt, sillä siitä tuli mieleen suomennoksen jälkeen “muste”, mutta tutkittuani pari minuuttia lisää, huomasin, etten ollut vieläkään aivan kartalla, mutta en välittänyt siitä, sillä kyseessä oli kuitenkin ehkäisevää päihdetyötä tekevä järjestö, ja sellainen työnteko kiinnostaa minua opiskelujen päätyttyä. Laitoin hakemuksen, jossa kysyin, että saisiko heiltä kesäksi harjoittelupaikkaa, sillä sellaista tarvitsin, jotta saisin kesäksi opintotuen.

Odottelin vähän aikaa vastausta, kunnes sain kuin sainkin puhelinsoiton, jota olin innoissani toivonut. Valitettavasti innostus hiipui pian, kun minulle kerrottiin, ettei Ink-tiimitoimintaa järjestetä lähtökohtaisesti kesäisin. No, ei asialle tietenkään voinut mitään, mutta vähän kyllä harmitti. Kului muutama viikko lisää, kun yhtäkkiä sainkin uuden puhelinsoiton. Minulle sanottiin, että Music Against Drugs aikoi kokeilla kesäksi nuorista koostuvan tiimi järjestämistä, jossa voisimme päästä toteuttamaan itseämme hieman lyhyemmässä jaksossa kuin mitä Ink-tiimit yleensä ovat. Minulta kysyttiin, olinko vielä kiinnostunut tulemaan heille tähän kokeilutiimiin. Onneksi minun ei tarvinnut kauaa miettiä, sillä en ollut saanut loppukesäksi harjoittelupaikkaa, joten  mieluusti otin paikan vastaan.

Heinäkuu lähestyi ja siirryin Väinönkadulle, jossa tapasin tiimini. Olimme toisillemme ennestään tuntemattomia, eikä kukaan meistä tuntenut ohjaajiakaan sen paremmin. Uusien ihmisten tapaaminen jännittää aina, mutta jotenkin me saimme lähes samantien pyörät pyörimään ja suunnittelutyön alkamaan sen suhteen, mitä me tuon viiden viikon aikana tekisimme. Ihan ensimmäisinä päivinä listasimme ajatuksia, mitä haluaisimme tehdä, mikä meitä kiinnosti ja mitä me osasimme tehdä ennestään. Siinä istuttiin sohvilla ja alettiin ihan “out of nowhere” puhumaan asioista, kuten erilaisista ruokavalioista, koulukiusaamisesta, somekulttuurista jne. kunnes huomattiin, että asetelmamme muistutti aika pitkälti Talk Show meininkiä ja me saimme siitä ehkä parhaimman idean ikinä: tehdään sosiaaliseen mediaan keskusteluvideoita, joissa mietittäis ja pohdittais ajankohtaisia asioita.

Ensin piti opetella livestriimaamista, ja me saimme pikaisen oppitunnin sen suhteen, ja olimmekin valmiita rakentamaan studio itsellemme. Linjasimme myös aiheen, mistä keskustelisimme. Aiheita oli vaikka muille jakaa ja jos meillä olisi ollut vähän enemmän aikaa, niin olisimme varmaan voineet tehdä paljonkin videoita, mutta me ehdittiin tehdä kaksi, mikä sekin oli mieletön voitto ja saavutus. Aiheiksi meille muodostui “Nuoret ja Somekulttuuri” ja “Erilaisuus”. Ihan tällaisilla kevyillä aiheilla siis mentiin. Molemmista videoista tuli tunnin mittaisia, ja vaikka teknisten ongelmien vuoksi videot eivät aina pitäneet ääntä tai kuvaa, niin meillä itsellämme ainakin oli hauskaa. Ja sehän tarkoitus olikin, että kolme kaverusta keskustelee asioista, jotka heitä itseään kiinnostivat kovasti.

Striimien lisäksi me järjestimme kesägallup-tempauksen, josta pienessä alustuksessani mainitsin. Aiheen suunnittelussa ja plakaatin teossa ei mennyt kauaakaan ja pian lähdimmekin Väinönkadulta kävelemään kompassille pyytämään ihmisiä kirjoittamaan ajatuksiaan kysymykseen “Mikä tekee sinut onnelliseksi juuri nyt?”. Alkuun jännitti, että miten hommat lähtevät sujumaan ja aika moni arastelikin kirjoittaa tauluun, mutta jotkut keräsivät rohkeutta tulla kysymään, että mitä ihmettä me keskellä kävelykatua seisottiin kysymässä syvällisiä “random”-ihmisiltä. Pian kuitenkin selvennettiin, keitä me olemme ja miksi olimme siellä. Ja parin tunnin seisoskelun ja ihmisten kanssa jutustelun jälkeen saimme taulun täyteen ajatuksia. Ehkä mieleenpainuvimmat kirjoitukset olivat “Donitsi”, “Robottipölynimuri” ja “-30% lohikeitto”

Toisen gallupin teimme Mataralle, jonne Music Against Drugsin toimitilatkin siirtyivät, aiheella: “Miten voit tehdä jonkun toisen ihmisen onnelliseksi?” Kiersimme kaikki mahdolliset Mataran järjestöt, jotka olivat palanneet kesälomalta ja kävimme esittäytymässä heille ja pyytämässä ajatuksia tauluumme. Järjestöt, joita tapasimme, olivat innoissaan tekstistämme, vaikka he myönsivät, että aihe oli vaativa. He kuitenkin pitivät ajatuksesta, että tulimme yllättäen heiltä asiaa kysymään ja ehkä hieman häiriköimään heidän työpäiviään. Saimme taulun täyteen, ja saimme myös tiedotettua Mataran väelle, että muutimme heidän naapuriin. Samalla, kun opettelimme striimivideoiden tekemistä, saimme myös opetusta kameroiden käytöstä. Olin aiemminkin kuvannut kameralla, mutta en koskaan ajatellut sen olevan todella mutkikasta. Tai ei se mitään kvanttifysiikkaa ollut, mutta nyt ymmärsin vähän paremmin kaikkien nappien merkitykset järjestelmäkameroissa. Ennen otin vain kuvia, miettimättä sen kummemmin, miten sitä kameraa voisi oikeasti käyttää. No myönnettäköön, että vaikka ehkä jotain opin, niin suurin osa opetuksesta valui viemäristä alas, kun en ole päässyt käyttämään kameraa vähään aikaan. Oli kuitenkin hauska oppia.

Päivät alkoivat vähentyä, ja me halusimme kehitellä jotain hauskaa ohjaajillemme.Olimme jo jonkin aikaa yrittäneet järjestää pientä pilaa meidän mentorille, mutta ne pilat eivät aina oikein onnistuneet. Piti keksiä jotain parempaa. Eräänä loppukesän aamuna keksimme järjestää ohjaajillemme ”Escape Room”-pilan. Suunnittelimme pakohuonetta yli viikon ja me kielsimme ohjaajiamme tulemasta huoneeseen, tai muuten suunnitelma olisi mennyt pilalle. Toimiston väki varmaan luuli, että me muutuimme antisosiaalisiksi, koska me vetäydyimme huoneeseen ja olimme merkanneet oviin kylttejä, jotka kielsivät sisäänpääsyn ulkopuolisilta. Meillä oli jopa salainen koputuskoodi, jota me ei kyllä aina muistettu käyttää. Me rakensimme pakohuoneen täyteen erilaisia tehtäviä, ei ehkä kovin spektaakkelinomaisia, koska meillä ei ollut sellaista välineistöä, mutta saimme aikaiseksi ihan hauskoja inside-läpällä muodotettuja tehtäviä. Ja parhainta hommassa oli, että me kuvasimme sen koko heidän toilailunsa siellä. Me piilotimme kameran huoneeseen, ja kun viimein koitti Kesätiimin läksiäiset, pistimme ohjaajamme suorittamaan tehtävää, ja naureskellen katselimme muun henkilökunnan kanssa, kun rakkaat ohjaajamme yrittivät selviytyä ulos huoneesta.

Kesätiimin aika kului yllättävän nopeasti, enkä olisi halunnut sitä lopettaa niin pian. Vaikka teimme kaikkea kreisiä ja mielettömän siistejä juttuja, niin minulle se ei ollut kaikkein tärkein tai merkityksellisin asia. Kaikkein parasta minulle oli huomata, että me kolmestaan loimme mielettömän hyvän tiimin, ja itselleni henkilökohtaisesti, tunsin, että sain olla oma itseni heidän kanssaan. Ja vielä hienompaa asiasta teki meidän ohjaajat, ja heidän antamansa tuki. Aina emme viettäneet heidän kanssaan aikaa, sillä heillä oli toimiston muuttokuviot meneillään ja tietenkin heidän omat työtehtävät, jotka piti hoitaa, mutta tieto siitä, että he olivat meidän tukenamme koko ajan kaikessa, mitä me ikinä saimmekaan päähämme.

Alunperin tulin Music Against Drugsille harjoitteluun, jotta saisin kouluhommat pois alta, ja hommat hoidettua. En vain osannut arvata, että siitä kesästä tuli elämäni parasta aikaa. Olin aiemmin tänä vuonna ollut pahassa fiiliksessä, koska olin palannut ulkomailta vapaaehtoistyöstä, joka ei ollutkaan sujunut kauhean hyvin. Päästyäni kesätiimiin, tunsin oloni parantuvan huimasti. En ole vielä täysin onnistunut korjaamaan itseäni, mutta tiedän meneväni koko ajan parempaan suuntaan. Siitä suuri kiitos kuuluu kahdelle muulle kesätiimin jäsenelle Ullalle ja Jesselle, jotka hyväksyivät minut porukkaansa sellaisena kuin olen. Ja kiitokset myös Anssille, Miialle ja Iikalle, jotka tukivat ja kannustivat eteenpäin.

Kylmä kesä ohitettiin, ollaan ny marraskuussa, ja sain mahdollisuuden jatkaa Ink-tiimissä.
Saas nähdä, mihin tästä vielä päädyn. 😉

Sonja Salonen,

kesätiimi 2017

Anssi Kela feat. Jyväskylän sinfonia -ilta Music Against Drugs ry:n kanssa

13.5. Jyväskylän Sinfonia järjesti konsertin Anssi Kelan kanssa, ja he tarjosivat meille mahdollisuuden päästä kuuntelemaan tätä konserttia Music Against Drugs ry:n porukan kesken. Kerron nyt lyhyesti tästä konserttikokemuksestani!

Tapasimme vähän ennen show´ta koko porukan kanssa Paviljongin aulassa. Itse olin ainakin todella odottavaisin mielin, koska en ole ikinä päässyt kuuntelemaan sinfoniaorkesteria livenä. Lisäksi mielenkiintoinen yhdistelmä sinfoniaa ja Anssi Kelaa ei voi olla muuta kuin eeppistä. Aula oli täynnä ihmisiä, joten siirryimme hyvissä ajoin paikoillemme.

Lämmittely soinnut alkoivat raikaamaan ja sovimme, että otamme ryhmäkuvan sitten väliajalla. Valot pimenivät ja Kelakin saapui lavalle. Kuultiin sekä Anssi Kelan klassikkoja että myös uudempia ja vähemmän kuultuja biisejä. Biiseistä muodostui hauskan mahtipontisia ja Kela itsekin sanoi, että hänen biisinsä alkavat kuulostamaan sinfonian kanssa jopa ihan oikealta musiikilta. Milla-biisin tokassa säkeistössä Kela lauloi hauskasti miehestä kahvilan seinällä, jonka olkaan on tatuoitu Jack Nicholson. Jäi meille mysteeriksi, että oliko “moka” osa show´ta, vai oikea moka! Kelan huumori siivitti pienet mokat hauskasti osana show´ta ja tekivät saliin iloisen ilmapiirin. Hyvä esimerkki meille nuorille siitä, miten mokaaminen ei aina ole pahasta, vaan sillä voi olla jopa rentouttava vaikutus. Oma lempparisovitus oli ehkä Levoton tyttö, jota en muuten ole kauheasti välittänyt kuunnella, mutta sinfonian kanssa biisi oikein heräsi eloon aivan uudella tavalla.

 

Show oli kyllä mieletön! Oon aina tykännyt kuunnella erilaisia sekoituksia esimerkiksi juuri rockista ja sinfoniamusiikista. Tää oli kyllä niin hieno tilaisuus päästä katsomaan tällaista konserttia, jossa yhdistyy sekä lapsuuden soitetuimmat biisit että sinfonian mahtavalta kuulostava musiikki. Kiitos Jyväskylän Sinfonia!


Senni Sahila

Music Against Drugs ry:n vapaaehtoinen ja Ink-tiimiharjoittelija

Ink-tiimi takoo miekat hauraiksi

Me täällä ink-tiimissä arvostamme läheisyyttä toisiin ihmisiin ja monille yksi koko tiimijakson kohokohdista on uusiin työkavereihin tutustuminen. Niinpä perjantaina 17. maaliskuuta tiimimme päätti, että näinä paikoittain ankeina kevään päivänä olisi hyvä välillä päästä kokemaan läheisyyttä. Pyörää ei tarvitse keksiä uudelleen, siispä päätimme käyttää ehkä ihmiskunnan vanhinta keinoa lähestyä toista, nimittäin lähitaistelua.

Toden totta, mikäpä muu riisuu ennakkoluuloja yhtä tehokkaasti kuin kaksipuolinen mättäminen? Siitä huolimatta päätimme, että silmittömään nyrkkitappeluun antautuminen luo monille turhan korkean kynnyksen, joten parempi olisi lähestyä aihetta hillitymmästä näkökulmasta. Valitsimme lajiksemme historiallisen miekkailun ja määränpääksi Savelan Taistelulajikeskuksen, jossa toimii Jyväskylän historiallisen miekkailun seura. Osaltaan matka Vesangantien varrella sijaitsevaan taistelulajikeskukseen loi tunnelmaa: jäiset tiet, kylmä sade ja kulku teollisuuspuiston läpi mäen päälle pieneen tiilirakennukseen oli omanlaisensa seikkailu. Sisälle mentäessä tunnelma oli kuitenkin toinen.

Edessä avautui suuri sali, jonka seiniä koristivat kaikki mahdollinen haarniskoista ja harjoittelunukeista aina erimuotoisiin aseisiin, niin puisiin, muovisiin ja teräksisiin. Tiimin vaihdettua vaatteet astetta mukavampiin, lyöttäydyimme kahden ohjaajan seuraan kuuntelemaan pienimuotoista historian luentoa. Tänään kulkisimme vanhan italialaisen mestarin Fiore dei Liberin oppien mukana, tarttuessamme kahden käden pitkämiekkoihin. Oppien painotus oli käytännön läheisyydessä, sillä ne oli tehty laillisia kaksintaisteluja varten, joissa sodan kaoottisuus ei ollut läsnä. Ennen vanhaan kaksintaistelut jatkuivat kunnes vastustaja oli maassa, elävänä tai ei. Siitä huolimatta tiimimme eivätkä luultavasti ohjaajammekaan olleet valmiita sitoutumaan kuolemantaisteluun aivan vielä, joten meille annettaisiin eri materiaaleista valmistettuja harjoitusmiekkoja. Vielä kouramme eivät saaneet miekkoja kuitenkaan koskettaa, pitäähän ennen juoksemista opetella kävelemään.

Mutta ennen kävelyä piti opetella seisomaan, joten ensimmäinen asia, jonka opimme oli oikea asento. Toinen jalka edessä, toinen takana, polvet joustavana, jotta kroppa voi kääntyä koko voimalla. Sen jälkeen meidän piti oppia pysymään valppaana omasta ympäristöstä, nimittäin meidän piti liikkua tässä asennossa ja yrittää koskettaa toisiamme selkään. Pienen hippastelun jälkeen tartuimme viimein aseisiin, mutta ei oppimatta ensin turvallisuudesta. Erikokoisten ja -muotoisten ihmisten kanssa taistellessa on hyvä tietää turvaetäisyys eli etäisyys, jolloin vastustajan miekan heilautuksen ei ole mahdollista osua itseen. Taistelussa tarkoitus olisi osua miekan kärkikolmanneksella, mikäli terän jakaa kolmeen osaan, joten etäisyyden hallinnalla on elintärkeä rooli. Harjoittelussa kärjet eivät kuitenkaan saa koskea vastustajaan ja seuran harjoituksissa käytäntönä onkin ollut rangaista kärjen koskemista vastustajaan kevyellä viidenkymmenen punnerruksen sarjalla. Joten, tiimimme hallitsi nyt seisonnan, liikkumisen ja turvallisen etäisyyden. Oliko jo aika sohia aseilla?

Ei oikeastaan. Jos aiemmin opettelimme seisomaan ja kävelemään, varsinainen taisteleminen olisi enemmänkin tanssia, tai kuten ohjaajamme sen sanoi, kirjoittamista. Periaatteessa kaksintaistelu ei ole sen kummempaa kuin liikkumista asennosta toiseen ja näiden asentojen muodostamia sarjoja. Ainoa vaan, että tämän liikkumisen aikana tapahtuu mielenkiintoisia asioita. Jokaiselle liikkeelle on vastaliikkeensä, esimerkiksi ratkaisu kahden lyönnin jäädessä toisiinsa jumiin on siirtyä lähemmäs ja antaa rivakka potku haaroihin. Tunti oli kuitenkin liian lyhyt aika tiimille terästäytyä haaroihin kohdistuvia iskuja vastaan, joten lähdimme harjoittelemaan pareittain toistaen yhä kasvavia liikesarjoja. Yksipuolisista lyönneistä siirryttiin vastaiskuihin, lähestymisiin ja kevyisiin tönäisyihin. Liikkeiden välissä ohjaajat valottivat oppien historiaa ja käytäntöä tiimin seisoessa rivissä miekat terät kohdistettuna maahan. Aika kävi nopsaan lyöntejä opetellessa, välillä vaihtaen aseita ja pareja. Tunti todellakin tuntui lopulta liian lyhyeltä ajalta syventymiseen, mutta parempaa esimakua on vaikeaa hakea, varsinkin kun ohjaajat pitivät lopuksi pari kunnon kaksintaistelua haarniskoin ja yhden käden sapelein aseistettuina. He haastoivat meidät huomauttamaan jos näkisimme iskun ruumiiseen, mutta oli hyvä jos edes kamera sai taltioitua heidän liikkeensä tarkasti.

Harjoittelukerrasta jäi erittäin vaikuttunut tunne. Itse olin aina luullut miekkailun olevan vähän kadonnut laji, mutta ohjaajien mukaan taisteluoppaita on säilynyt keskiajalta asti yllin kyllin. Jopa Fioren itse ohjeista on säilynyt neljää erilaista kopiota. Historiallinen miekkailu harrastuksena on alkanut kokea suurempaa kiinnostusta, ehkä osittain eri medioiden kautta, joissa historiallinen lähitaistelu valtaa enemmän ja enemmän alaa. Kaksintaistelu sisältää paljon enemmän tekniikkaa kuin osasin edes odottaa aiemmin ja tämä oli vain kurkistus pinnan alle. Seura opettaa myös viikinkiajan taistelua, jousiammuntaa ja hevosten selästä taistelua. Tämän tunnin jälkeen ainakin omat käsitykset kaksintaistelusta olivat muuttuneet hyvin suuresti.

Toden totta, mikäpä muu riisuu ennakkoluuloja yhtä tehokkaasti kuin kaksipuolinen mättäminen?

-Ink-tiimin mediahessu, Veeti

Tiimi4 Vlogi

Tutustumassa työelämään Music Against Drugs ry:ssä

Kuvassa Nean TET-jakson aikana askartelemia pinssejä ja sydän Fimo-massasta.

Aluksi kun lähdin kotoa oli ihan normaali olo, ei jännittänyt tai muutakaan, mutta bussissa ennen kun jäin pois niin alkoi sellanen pieni jännitys. Astuin ulko-ovesta sisään, riisuin ulkovaatteet, jännitys kasvaa ja kasvaa, että miten ne mut ottaa TET-jaksolle. Jännitys kumminkin loppu ajan kanssa. Tiesin koko ajan, että joudun esittelemään itseni jotenkin. Siihen asti, kun sain oman vuoron olin aivan jännittynyt. Heti sen jälkeen olin aivan innoissani, että mitä tästä TET-jaksosta tulee.

TET-paikkaa oli tosi vaikea löytää, onneksi papalla tuli mieleen tämä ja kysyi. Kieltämättä paikan etsimiseen meni paljon aikaa, mutta pääasia on, että tää tuli tarjolle. Ja oon tyytyväinen tähän paikkaan, parempihan tää on, kuin istua linja-auton kyydissä kuusi tuntia. Täällä oon kumminki saanu tehdä mm: pinssejä,
mokkapaloja, fimoilua, kaupassa käyntiä (hakemassa välineitä),
kirjoitellu tekstiä, haastatellut (joka oli hauskaa).

TET-jaksolta en odota sillä tavalla mitään, mutta tätä oon kyllä odottanu. Odotin innolla myös seuraavaa päivää, kun kuulin mitä me tiistaina tehdään. Mun mielestä tettiin oli hauska tulla ja tutustua työelämään. TET-jakso saisi olla ehkä päivän tai jopa kaksikin pidempi.

Työympäristö on mukava, toimistolla on myös todella kivasti laitettu huone, jossa tehdään enemmän hiljaisesti ja saa tehdä siellä työt rauhassa. Ja muutenkin toimistolla on sellainen lepponen fiilis ja kaikki on ystävällisiä toisille. Työaika on sopiva maanantaina 10.00–16.00 ja tiistaina 9.00–15.00, eikä vaikuta mitenkään pitkältä tai myöhältä varsinkaan maanantaina. Tetissä on muutenkin mukava olla, saa vähän vaihtelua ankeeseen kouluelämään, vaikka koulussa olis mukava olla kavereiden kanssa.

– Nea Holmberg, Vaajakummun koulu, 7.lk

Millainen olisi maailma ilman ehkäisevää päihdetyötä?

Viikolla 45 vietettiin ehkäisevän päihdetyön viikkoa. Monesti törmään itse ajatukseen, ettei ehkäisevällä päihdetyöllä ole enempää annettavaa, kuin pelotella ääritapauksilla huumeidenkäyttäjistä ja kertoa faktoja, jotka kaikki tietävät entuudestaan. Mutta millainen oikeasti olisi maailma, jos ehkäisevää päihdetyötä ei toteutettaisi?

Mitä jos vain kiellettäisiin koskemasta huumeisiin ja se siinä, odotettaisiin vain hiljaa. Apua saisi vasta kun vahinko on jo tapahtunut ja stigma palanut syvälle käyttäjän statukseen, rikosrekisteriin ja potilastietoihin. Lohduttomaan tilanteeseen joutuneet olisivat kaman välittäjien ja totaalikielto-moralisoijien välissä, eikä kumpikaan suunta tuntuisi järin kutsuvalta. Päihdekasvatus ilman nuorta läheisesti koskevaa motiivia ei ole mielestäni kovinkaan tehokasta. Jos nuorille tarjotaan uhkakuvia eikä faktoihin perustuvaa tietoa päihteistä, miten voidaan olettaa nuorten oman itsenäisen ajattelun kehittyvän? Saati heidän tulevaisuudessa ottavan vastuuta omista valinnoistaan? Vaikka ehkäisevä päihdetyö ei voi täysin estää nuorten päihteidenkäyttöä, laadukas päihdekasvatus voi saada nuoren ottamaan huomioon, mikä vaikutus valinnoilla on omaan terveyteen ja hyvinvointiin.

On tärkeää tarjota nuorille parempaa tekemistä kuin vetää pää täyteen. Kunnallisen nuorisotyön ohella myös järjestöissä tehtävä ehkäisevä päihdetyö mahdollistaa nuorille kohtaamispaikkoja ja harrastuksia. Esimerkiksi Music Against Drugsin toimiston torstai-iltamat ja joulukuu 10. järjestetty valtakunnallisen bändikilpailun finaalitapahtuma Veturitalleilla. Koska jokainen tarvitsee arjestaan palautumiseen rentoutumiskeinoja, siihen on oltava tarjolla päihteettömiä vaihtoehtoja.

Sara Peuhkuri, Ink-tiimi 3

 

 

Tiimivlogi II: Tiimileiri Piispalassa

Tiimivlogi

Tiimiharjoittelija-blogi, Tiina Harju (vko 7)


Kaikkien on saatava kulkee se oma tie – Muuten maalissa ei tunnu, että ollaan siellä.

 

Vaatteitani, ulkonäköäni ja hiustyyliäni haukuttiin sekä nälvittiin. Joka vuosi yhteisenä koulukuvauspäivänä vaatteitani pilkattiin ja kuinka minä pilaan olemuksellani koko luokkakuvan. Nuo sanat osuivat ja upposivat kuin nuolet. Vaatteisiini piirrettiin ja minut valittiin aina koulun liikuntatunneilla joukkueeseen viimeisenä. Olen yrittänyt unohtaa ne vuodet, käsitellä niitä etteivät ne häiritse, mutta ikävä kyllä ne satuttavat yhä. Se pieni tyttö joka kasvoi tuntien, ettei kukaan pidä hänestä tai kuuntele häntä, kulkee edelleen mukanani. Välillä enemmän ja välillä vähemmän. Joku saattaisi vain sanoa, että se kaikki on ollutta ja  mennyttä. Unohda menneet ja jatka elämääsi. Voi kun se kävisikin yhtä helposti.

Kun valmistuin painotuotantoassistentiksi keväällä vuonna  2013, ajattelin vihdoin ja viimein, nyt jos koskaan asiani varmasti lähtisivät järjestymään. Minulla oli vihdoinkin ammatti, voisin unohtaa kaiken sen ikävän mitä sekä peruskoulussa, että ammattiopistossa tapahtui. En osannut edes itsekään ajatella, että kiusatuksi joutuminen jättäisi minuun jälkensä ja jotka olisivat läsnä vielä vuosia myöhemminkin. Pahimmillaan kiusaaminen voi viedä nuorelta jopa elämisen ilon.

Vaikutukset näkyvät mm. silloin, jos joku kehuu minua. Hämmennyn siitä, enkä välttämättä osaa ottaa kiitosta vastaan siten kuin pitäisi. Pidän itseäni toissijaisena, annan helposti muiden mielipiteiden jyrätä omieni yli ja pienikin vastoinkäyminen voi saada minut tuntemaan itseni epäonnistuneeksi. En ole saanut riittävästi kokea, miltä tuntuu onnistua jossakin. Sitäkin enemmän olen joutunut kuuntelemaan syytöksiä ja tiedän paremmin miltä tuntuu epäonnistua. Eikö sen pitäisi olla juuri päinvastoin? Kuinka moni tulee ajatelleeksi, että millaiset vaikutukset sillä kaikella voi olla sellaiseen nuoreen jolla on koko elämä vielä edessä? Puhumattakaan peruskoulua käyvästä lapsesta. Tulee tunne siitä, että ehkä se ongelma todellakin olen vain minä itse.

Blogikuva1

Kuvassa tämän blogitekstin kirjoittanut Tiina Harju.


Tätä tekstiä kirjoittaessani olen jo 26-vuotias, mutta nuorisolaki määrittelee minut silti nuoreksi. Nuoreksi aikuiseksi. Olen pitkäaikaistyötön, joka on täyttänyt työhakemuksia pääsemättä edes haastatteluihin, hakenut opiskelemaan saaden aina “
et tullut hyväksytyksi koulutukseen” -kirjeitä. Onko se siis ihme, että tuntee itsensä epäonnistuneeksi, turhaksi ja mitättömäksi? Pakostakin sitä tulee miettineeksi, että kannattaako enää edes yrittää? Motivaatio laskee. Kehotetaan ja kannustetaan olemaan oma itsensä. Tavoittelemaan unelmia. Kuinka se voi onnistua, jos siihen ei anneta edes mahdollisuutta?

 

 

Tuon nyt ensimmäisen kerran ne vuosia pääni sisällä olleet ajatukset ja pohdinnat kaikkien luettavaksi. Sanotaan, että nuorissa on tulevaisuus, mutta jos nuorelta viedään mahdollisuus kouluttautua, päästä työelämään ja ylipäätään ote omaan elämään, kuinka voidaan olettaa että meissä mitään tulevaisuutta on?

Ajatuksiani voi käydä lukemassa enemmän KSML:n Stoori.fi-blogiportaalissa.

Pyrin vaikuttamaan blogissani siihen, että nimenomaan nuoret saisivat oman äänensä kuuluviin ja meitä kuunneltaisiin. Blogiini pääset seuraavaa linkkiä klikkaamalla: Nuoren ääni kuuluviin