Yhtenä aamuna heräsin ahdistukseen, joka tuntui syvällä rintalastan alla. Istuin vanhempieni olohuoneessa katsomassa presidentti Koiviston hautajaisia, kun vieressäni makaava koira alkoi käyttäytyä levottomasti ja vain muutamaa minuuttia myöhemmin ukkonen jyrisi niin kovaa, että se sai ikkunalasit helisemään. Se tuntui luissa ja ytimissä, jokaisessa selkärankani nikamassa ja jokaisessa hengenvedossani. Tuntui kuin olisin hengittänyt sen mukana, kuuntelin kaatosateen rummuttavan peltikattoon ja lopulta taivaan kirkastuessa hengitykseni tasaantui, ukkonen vei ahdistukseni mukanaan.

 

Samana iltana kävelin metsäpolulla puiden humistessa hiljaisena ympärilläni, tunsin rauhan täyttävän sydämeni ja hengitin sateen puhdistamaa ilmaa keuhkojeni täydeltä. On uskomatonta, kuinka vahvasti tunnen olevani tavallaan vain osa luontoa, mietin tuulenhenkäysten tarttuessa varovaisesti hiuksiini. Muistelin aikaa, jolloin muutin opintojeni perässä Helsinkiin ja ensimmäinen asia, jota aloin todella kaipaamaan kotikaupungistani oli nimenomaan sen uskomattoman rauhoittava luonto. Aloin kaipaamaan sateen jälkeistä tuoksua rantakallioilla, puiden huminaa takapihaltamme avautuvassa metsässä ja sitä, kuinka syksyisin voi istua metsässä syömässä mustikoita.

 

Ehkä sitä oli tavallaan pitänyt itsestäänselvyytenä, olinhan asunut ensimmäiset kaksikymmentä vuotta elämästäni metsän välittömässä läheisyydessä ja viettänyt lapsuuteni kesät metsien varjoissa. Vasta muutettuani viidentoista minuutin junamatkan päähän Helsingin keskustasta ymmärsin luonnon merkityksen ja sen, että Suomen luonto on yksinkertaisesti nimenomaan yksi niistä asioista, joista en luopuisi mistään hinnasta. En luopuisi taianomaisista havumetsistä, lukuisista järvistä tai rauhallisina paikoillaan seisovista kallioista, en luopuisi syksyisin ruskaan verhoutuvista koivuista tai kevään ensimmäisistä leskenlehdistä.

 

Nykyään vietämme suurimman osan vuorokaudesta sisätiloissa, työskentelemme steriileissä toimistoissa ja istumme iltaisin kotona pelaamassa videopelejä tai katsomassa itseään toistavia Netflix-sarjoja. Enkä minä ole edes poikkeustapaus, mietin istuessani myöhemmin kallioilla katselemassa ilta-auringon maalaavan maisemaa harmoniaan ja kuuntelin, kuinka laineet löivät hitaasti rantakallioon. Siinä hetkessä en kaivannut jatkuvasti mukanani kulkevaa älypuhelinta tai mieltäni rauhoittavaa musiikkia, sillä siinä hetkessä takanani humiseva metsä ja ilta-auringon viimeiset säteet kasvoillani olivat kaikki, mitä tarvitsin. Siinä hetkessä minun oli käsittämättömän hyvä olla ja auringon laskiessa hitaasti horisontissa siintävän metsän taakse olisin vain halunnut kertoa koko maailmalle meidän 100-vuotiaan Suomemme äärettömän kauniista luonnosta ja siitä, kuinka siellä vietetty aika voittaa videopelien tai älypuhelimien ääressä vietetyn ajan yhtä varmasti kuin aurinko laskee länteen.

 

Jenna Luukkonen